Miksi edes yrittäisin? Miksi yrittäisin miellyttää muita, jotka eivät minulle onnea jota tarvitsisin heiltä? Miksi he yrittävät satuttaa minua, vaikka yritän parhaani?
En ole minkään arvoinen.
En ole tämän blogin arvoinen.
En ole ansainnut valokuvaajan tai kirjoittajan titteliä.
Joten.
Miksi edes yritän, jos en saa tehdä sitä, mitä rakastan?
Miksen muka voisi ilmaista itseäni kirjoittamalla? Miksen voi kertoa kirjoittaa tunteistani paikkaan, jonne voisin edes vähäksi aikaa laittaa?
Olenko muka oikeasti heittänyt kaiken hukkaan?
"Tarviiko sitä sitten valittaa jos on varautunut mihin soppaa on lusikkansa pistänyt."
Miksi teet tämän minulle? Jos valitan vähästäkin, niin en saa mitään sympatiaa mitä tarvitsisin. Sinä sen sijaan saat sen kaiken eikä tarvitsisi nostaa sormeaan näppäimistöltä. Tiedän, ettet ole oikein pitänyt minusta. Minua tuo loukkasi kovasti.
Minä vain teen tämän vain äitini puolesta. Minulla ei ole ketään. Minulla ei ole koskaan ollut sisaruksia, en tiedä miltä se tunne tuntuu. En tiedä sitä tunnetta, kun lapselle sanotaan että äiti ja isä ovat olleet niin ylpeitä minusta. En tiedä enää, kuuluisinko minun edes olla elossa.
Entistä enemmän, haluan vain pois. Olin jonkin aikaa niin onnellinen, että se vain jotenkin katosi.
En tiedä mitä tehdä.
Kotini jääkaapin seinällä odottaa kirjekuori. Kirjekuori kirjoituskilpailua varten. En ole hyvä. Tuskin voitan, tekstini olisi varmaan mitätön.
Se kertoo tunteistani, kaapissa olosta. En tiedä, kuka oikeasti olen. En tiedä enää olenko edes nainen enää. Sinulle se oli helppoa. Ymmärtäväiset vanhempasi ja sisaruksesi. Minä en edes voi tulla kaapista ulos. Vanhempani ovat salaa pilkanneet tunteitani, vitsailleet ettei tytölle kulli kelpaa, taitanee olla lesbo sitten. Mikäs sen parempaa, sen he tiesivät oikein mutteivat kyseenalaistaneet sitä lainkaan. Miksi edes yrittää kertoa heille, etten voisi enää olla miehen kanssa.
Miehet ovat sikoja. Aina yhden perässä. Yhden yön juttuja. Joko mies havittelee sitä römpsää tai vain sitä yhden yön kertaa.
Mutta sinulle se oli helppoa, eikö vain?
Olen yhä kade siitä.
Osaat piirtää niin hyvin, sen taidon olen unohtanut. Näen sen vain silmissäni, mutten saa sitä paperille. Viivoja viivojen perään. Pelkkää suoraa viivaa, saumaa.
Voi kunpa vain saisin jonkun, jota syleillä. Kuka minua nyt oikeasti rakastaisi? Minä ihastun aina vääriin ihmisiin. Olen yhä niin rakastunut eksääni, joka seurustelee paremman puolisonsa kanssa. Ihmisen, joka on sentään onnistunut jossain.
En voisi koskaan saada näitä toteen, jos minua kohdellaan näin. Olin aiemmin niin onnellinen, mutta katso nyt.
Itku kurkussa, velloavat tunteet, henkinen elämäntilanne sekaisin ja eikä sille nähtävästi ole loppua. Minä niin vihaan tätä.
